Kolmas porras, lausuja
Aiemmat kokeluudet: taruntekijä ja parantaja
Omat kokelaat: -
Ymmärtäjä on erikoistunut ajatuksiin.
Suden taidoissa on kuitenkin se piirre, että se ei pyri lainkaan vaikuttamaan kohteisiinsa, vaan lähinnä ymmärtämään miten ja miksi ne ajattelevat, kuten ajattelevat. Erenia pitää taikuutta Maaemon lahjana ymmärtää asioita - ei niinkään vaikuttaa niihin. Lausumisella vaikuttaminen on Erenian mielestä sellaisilla voimilla leikkimistä, joiden vaikutuksia sudet eivät aina ymmärrä.
Koska se ei ole alkuaikojen jälkeen harjoittanut juuri muuta kuin tätä puolta ajatuslausumisesta, se ei ole kovin harjaantunut ajatuksiin vaikuttamisessa kuin korkeintaan tuttuja väyliä pitkin suostuvaisten vastaanottajien kanssa. "Kuuntelemisen" Ymmärtäjä sen sijaan taitaa jonkin verran useimpia ajatuslausujia paremmin.
Susi on kiinnostunut myös opiskelemaan ylilausujaksi täydentääkseen ymmärrystänsä lausumisen mahdollisuuksista, mutta ei ole toistaiseksi vielä voinut syventyä riittävän hyvin opiskeluun hallitakseen mitään muuta alaa.
Fysiikka: Räjähtävää voimaa Erenialta löytyy varsin vähän, eikä puruvoimakaan päätä huimaa. Pitkänmatkan juoksu ja erilaiset tarkkuutta vaativat tehtävät ovat enemmän tämän vetreän naarassuden heiniä. Vetreydestä huolimatta, ei suden ketteryys ole enää samaa luokkaa kuin kolmivuotiaana. Yleiskunto on hyvä ja sopeutunut vaeltamaan pitkiä matkoja.
Jotta saisitte todenmukaisesti kerrotun, mutta mahdollisimman virheellisen kuvan antavan selityksen Ereniasta, voisin kertoa, että tuo on hierarkiakriittinen, dominoiva ja osaa olla hyvin ilkeä.
Miksikö tämä sitten kuvaa, mutta ei kuvaa tätä rastapäistä susinaarasta? Rastapää ajattelee monia asioita hyvin kriittisesti - mukaan lukien johtoporrasta. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että naaras olisi kapinallinen. Erenia ei halua vaihtaa vallanpitäjiä - ei se kuulemma vaihtamalla paranisi - eikä asettua itse tilalle vaan pikemminkin auttaa näitä kehittämään toimintaa ja kehittymään Erenian mielestä parempaan suuntaan.
Naarasta ei kiinnosta yleneminen - tittelit ovat hänestä vain oman egon pönkittämistä varten. Miten dominoivuus sitten ilmenee? No, naaras ei komentele suoraan ylempiään, eikä alempiaan, mutta pyrkii tietoisesti tai tiedostamatta silti johtamaan tilannetta. Lausuja ei siis komentele, vaan kertoo hyvinkin keskustelevaan sävyyn, kuinka hänen mielestään asioita pitäisi hoitaa ja miksi. Susi on varustettu hyvällä sanavalmiudella ja tuo osaisi olla hyvinkin ilkeä ja viiltäväsanainen, mutta se ei yleensä halua näitä ominaisuuksiaan osoittaa, sillä ystävällisyydellä saa yleensä paremmin tahtonsa läpi.
Susi yleensä ajattelee asioita syvällisesti, monelta kantilta ja kuuntelee eri näkökulmia ennenkuin muodostaa asiasta mielipidettä. Kun mielipide on muodostunut se on kuitenkin vahva ja Erenia osaa yleensä puolustaa sitä. Naaras pitää mielipiteensä vahvana, vaikka saattaa esittää sen hyvinkin pehmeästi. Naaraalla on myös taito saada "myytyä" omat ajatuksensa muille niin, että ne saattavat jopa pitää ajatuksia ominaan. Erenia kieltää jyrkästi, että sillä olisi mitään tekemistä lausujantaitojen kanssa, vaikka tämä lausuja onkin erikoistunut ajatuksiin. Tietoisesti Erenia ei koskaan yritä vaikuttaa muiden ajatuksiin lausumisen avulla, sillä hänestä se tuntuu Maaemon varpaille astumiselta - pakottamiselta johonkin, mitä ei voisi muuten tapahtua, mistä ei voi seurata mitään hyvää.
Mikäli ylempien ego kestää sen, että Erenia ei pokkuroi, eikä aivan erityisesti yritä näitä mielistellä (kunhan on peruskohtelias, kuten kaikkien muidenkin kohdalla) ja esittää kritiikkä asiallisesti katsoessaan sen aiheelliseksi, on vanhempi naaras hyvinkin miellyttävää seuraa.
Olen kirjoittanut menneisyydesta kaksi versiota. Lyhyt on se versio, joka on typistetty sen uhalla, että monet hienot syy-seuraussuhteen katoavat vallan ja se saattaa siksi antaa yhtä huonon kuvan hahmon menneisyydestä, kuin tuo ensimmäinen lause antaa hahmon luonteesta. (Se myös spoilaa pidemmän version hienoa tarinaa.)
Pitkä on se, missä kerrotaan ainakin melkein kaikki samaan tyyliin, kuin ne taruntekijä kertoisi.
Erenia syntyi naaraalle, joka oli sidoksessa, mutta sidoksen toinen osapuoli oli kuollut. Naaras ja Erenian isä kuitenkin huolehtivat Ereniasta tämän varhaislapsuuden yhdessä. Naaras pääsi taruntekijän ja lausujan kokelaaksi isänsä siskolle. Onnettomien tapausten seurauksena se päätyi tätinsä hyvän ystävän parantaja-lausujan toiseksi kokelaaksi. Kokelaat eivät tulleet keskenään toimeensa ja lopulta toinen kokelas otti ja lähti.
Myös Erenia lähti sitten parantajan luota etsimään toista kokelasta. Saatuaan tiedon toisen aikeista lähteä Vaellukselle, Ereniakin lähti mukaan. Vaelluksen aikana se kohtasi uudestaan kokelastoverinsa ja he hautasivat menneet ja heidän välillään vallitsi voimakas ystävyys.
He harjoittelivat keskenään taitojaan lausunnassa. Turmalainen uros alkoi ahdistella Ereniaa ja lopulta raiskasi tämän. Tästä suuttuneena Erenian kokelasystävä tappoi sen ja joutui itse karkoitetuksi.
Raiskauksen seurauksena syntyi pentuja, joista tummimmat Erenia antoi erään turmalaisnartun kasvatettavaksi. Yhden, verettömän pentunsa se kasvatti itse.
Ja sitten se oikea versio:
Elipä joskus vanha, veretön naaras, jonka sukulaiset vastustivat jyrkästi äpäräpentuja. Tämä naaras oli kuitenkin sidoksessa toisen verettömän kanssa. Valitettavasti sidoksen toinen osapuoli, urossusi oli jo ehtinyt jatkaa kiertokulkuaan Maaemossa ja sen kallo jo lepäsi Maanraossa näiden tapahtumien sattuessa. Kuten tapoihin kuuluu, sidos oli kuitenkin yhä voimassa ja sukulaisten mielestä yhtä pitävä kuin toisen osa puolen hengissä ollessakin. Tälle vanhalle parille ei ollut tullut yhteisiä pentuja, joten naaras uskoi olevansa hedelmätön. Se osaltaan selittää sitä, miten varomattomasti naaras ajautuikaan puolisonsa kuoleman jälkeen uuteen suhteeseen, nuoren ristiverisen uroksen kanssa.
Vaan eipä naaras ollutkaan hedelmätön. Lieko syynä ollut kuolleen miehenpuolikkaan kyvyttömyys pennun alulle laittamiseen, vai Maaemon tahto, mutta naaras ei totisesti ollut hedelmätön. Sen sai naaraskin huomata alkaessaan pyöristyä.
Vanhan ja nuoren lemmen kohtaamisesta syntyi vanhalle naaraalle pieni pentue, josta yksi ainoa syntyi elävänä. Ikä oli jo verottanut omaansa hedelmällisyydestä, mikä oli kenties vanhan naaraan hermoille hyväkin.
Ulkopuolisten paheksunnasta huolimatta sidokseton pari kasvatti ainoaksi henkiin jäänyttä pentuaan yhdessä pennun ensimmäiset kolme kuukautta. Verettömän naaraan suku tietenkin aivan erityisesti paheksui tuota äpäräpentua ja sidoksen ulkopuolista suhdetta. Ristiverisen uroksen sukulaiset taasen oli joko niin riidoissa keskenään tai muutoin vain liberaalimpia, että heille pennun äpäryydellä ei ollut juurikaan merkitystä.
Vaan mitä tapahtui kolmen kuukauden jälkeen?
Ristiverisen isän taruntekijänä toimiva vanhempi sisko oli kiinnittänyt huomiota pentuun ja havainnut tässä potentiaalia lausujaksi. Sisko itse oli myös lausuja, ajatuksiin erikoistunut ja se otti pennun kokelaakseen jo vähän yli kolmekuisena.
Ulkopuolisten silmin veretön äpäräpentu oli ristiverisen tätinsä taruntekijä-kokelaana. Sitä se enimmäkseen olikin siihen asti, että pentu oli kypsä alkaa oppimaan lausumista. Tarinoiden ja lausumisen yleistietojen lisäksi tälle alettiin sudeksi tulon korvilla opetettaa salaa lausujan taitoja. Vaikka muodollisesti susi olikin taruntekijäkokelas, oli tämä silti enemmän lausujakokelas ja tavallisimpien tarinoiden lisäksi tälle opetettiin enimmäkseen lausumiseen liittyviä tarinoita.
Pennun täti ihaili suuresti Pajun johtaja-kautta ja vaali erityisesti siitä kertovia tarinoita. Naaras vaali myös Kulovalkeasta kertovia tarinoita, mutta syy oli toinen: naaras halusi muistuttaa, miten vahingollisia mahtisuvut saattoivat olla toisilleen ja miten tärkeää olisi, että johtaja ei olisi osana sukujen välistä taistoa (tai mielellään edes kuuluisi kumpaankaan sukuun). Itse naaras oli erittäin kyrsyyntynyt ristiverisenä omien verisukulaistensa väliseen torailuun.
Tältä naaraalta nuori lausujanalku oppi ja omaksui tarinoiden ja lausujantaitojen ohella paljon asenteita ja mielipiteitä sekä tietynlaisen kriittisen suhtautumisen.
Puolivuotiaan pennun täti antoi tälle luontonimen vanhempien vastusteluista huolimatta. Tädin mielestä hän tunsi jo veljensä jälkikasvun paremmin kuin vanhemmat itse. Luontonimi kertoi tädin haaveesta ja pyrkimyksestä kasvattaa veljentyttärestään älykäs, asioita ymmärtävä ja ajatteleva susi. Tädistä oli myös alkanut tuntua, että helposti asenteita omaksuva pentu tulisi jatkossa ymmärtämään tätinsä ajatuksia parhaiten ja jatkamaan tämän ajatusten siirtoa uusille sukupolville.
Sudeksi tulemisen yhteydessä narttupentu sai kolmannen portaan ympyräriimun otsaansa, äpäräriimun silmänsä alle ja näiden välille yhteyden luovat minimalistiset riimupohjan viivat.
Sudeksi tulleen pennun vanhemmat vielä nielivät tädin päätöksen nimetä pentu, mutta verettömän emon suku suivaantui tästä. Erästä emon miespuolista sukulaista aivan erityisesti inhotti mahtisukuihin sekaantuminen ja vielä ristiverisen sukulaisen antama nimi. Kuultuaan asiasta kyseinen sukulainen meni ensin raivoamaan ristiveriselle taruntekijälle, joka ärtyneenä vastasi yhtä kuumapäisesti. Se kina ei jäänyt raivoisaan sananvaihtoon, vaan meni myös hyvin fyysiseksi, jonka seurauksena taruntekijä loukkaantui pahasti.
Sen sijaan, että kokelas olisi jäänyt mestarinsa vierelle itkemään edessä odottavaa kuolemaa, nuori susi päätti ottaa yhteyden heidän parantamiseen erikoistuneeseen tuttavaansa. Parantaja oli taruntekijän erittäin hyvä ystävä ja he olivat yhdessä harjoitelleet piiriä tuon ja parin tuttavan kanssa. Tämän vuoksi pentu tunsi parantajan tosinimen.
Lausujakokelas joutui käyttämään melkein kaikkea oppimaansa ja ensimmäistä kertaa täysin ilman tukea, sillä taruntekijä oli menettänyt tajuntansa. Kokelas sai yhteyden parantajaan, joka kuitenkin meinasi ensin estää pennun pääsyn päähänsä, mutta tunnistaessaan sen taruntekijän kokelaaksi se päästi varautuneesti lausujakokelaan päähänsä. Taruntekijä otti parantajaan toisinaan yhteyttä kertoakseen, ajatuksia johdattelemalla, tarvitsevansa tämän apua.
Kokelas sai lausumisen kohteeksi suostuvaisen parantajan päähän ajatuksen taruntekijästä ja hädästä. Parantaja paikallisti heidät, eikä onneksi ollut kokelaansa kanssa kaukana.
Parantajan tultua pentu tapasi tumman parantajan lausujakokelaan, joka itsepintaisesti kieltäytyi vaikuttamasta lausumisen kohteisiinsa, vaikka hänen erikoistumisalansa oli vahvasti vaikuttamiseen keskittynyt: parantaminen. Ymmärtääkseen täysin syyt tähän, on hypättävä tuosta pennusta tämän naaraan aiempaan historiaan.
Toinen, väritykseltään turmalainen, nuori naaras, tosinimeltään Ramine, syntyi erääseen lausujayhteisöön, jossa pennuille alettiin opettaa jo nuoresta lausumista. Nuoret lausujakokelaat harjoittelivat luonnollisesti taitojaan toisiinsa, mikä olikin Raminen mielestä ensin erittäin mielenkiintoista ja innostavaa.
Kaikilla taidoilla oli kääntöpuolensa, mikä alkoi ahdistaa nuorta lausujakokelasta. Se näki, miten vanhempien kokelaidet taidot karttuivat, mutta toisaalta myös, etteivät kaikki käyttäneet taitojaan yksinomaan hyviin tarkoituksiin. Lopulta Ramine itkien kieltäytyi lausumasta, eikä kukaan saanut käännettyä pennun päätä. Perhe hätääntyi, sillä Ramine oli osoittanut merkittävää edistystä opinnoissaan, eikä kukaan ymmärtänyt, miksi aiemmin niin motivoitunut oppija muuttui nyt täysin haluttomaksi.
Lopulta joku älysi kysyä pennulta syytä. Kun Ramine oli saanut kerrottua mielipiteensä yhteisön touhusta, yhteisön johtohahmot päättivät lähettää puolivuotiaan pennun yhteisön ulkopuolella toimivan parantamiseen erikoistuneen lausujan oppiin. Pennulle vakuutettiin, että se voisi harjoittaa siten lausumista parantaakseen jo ennestään sairaita ja tehdä siten pelkkää hyvää. Pentu suostui tähän.
Ramine oli mukana myös eräissä parantajan tuttujen saaliinkaatopiireissä. Koska eläimien kaatamista ei harrastettu huvin vuoksi, vaan kaadettu eläin aina hyödynnettiin, Ramine vielä hyväksyi fyysisten vaurioiden kyvyn, mutta kieltäytyi harjoittelemasta sitä. Ramine ei halunnut turhanpäiten satuttaa ketään.
Kun parantajalle tuli kerran potilas, joka oli haavoitettu lausumalla, lausujakokelas laittoi fyysiset vauriot täysin boikottiin. Siitä tuli sen silmissä yksi pahimmista lausumisen muodoista ja Ramine päätti, ettei kuuna päivänä erikoistuisi siihen.
Parantaja sai kokelaansa kanssa vauriot korjattua, mutta kaunista jälkeä siitä ei tullut. Monet kohdat luutuivat väärin, sillä ne oli pakko parantaa liian nopeasti. Ensimmäistä kertaa Ramine alkoi kyseenalaistaa parantamisen hyvyyttä. Susi jäi toistaiseksi henkiin, mutta se joutui käymään erilaisten kipujen ja elimistön pettämisen takia usein parannettavana, eikä pärjännyt enää ilman lausumista.
Potilaan kohtalo oli Raminen mielestä niin iljettävä, että se kieltäytyi parantamasta. Parantaja sai houkuteltua pennun edes vain tunnustelemaan parannettavan kehoa, ja kertomaan hänelle, missä oli ongelma ja millainen vika oli.
Mestarinsa toipumista toivova pentu suivaantui parantajan kokelaalle, joka nähtyään taruntekijän kunnon kieltäytyi auttamasta tätä. Näille tuli henkisesti hyvin verinen riita, jossa tunteita loukattiin puolin ja toisin.
Parantaja sai ystävänsä toipumaan riittävästi, että se tuli tajuihinsa. Parantaja kertoi, ettei voisi auttaa ja auttamisyritys luultavasti johtaisi vain kyltymiseen, kun tällä ei ollut kokelaankaan tukea. Vanhat ystävät ehtivät keskustella jonkin aikaa ennenkuin taruntekijän elämänliekki sammui.
Vaikka se oli murheen päivä tuolle nuorelle lausujakokelaalle, oli surun ja toista kokelasta kohtaan tunnetun katkeruuden keskelle syttynyt myös hyvin pieni ilon ja tyytyväisyyden ailahdus. Viimeisenä toiveenaan taruntekijä oli toivonut, että tämän kokelas saisi parantajan opissa täydentävää koulutusta.
Saatuaan taitotasonsa parantaja-lausujan kokelaana riittävän korkeaksi, tuore lausuja saikin lausujan riimun oikeaan takajalkaansa ja sen ylänurkkaan pari hieman nuolimaista kaarta koristukseksi ja piilottamaan lausujan merkin ilmeistä merkitsevyyttä.
Helppo alku tällä uudella kokeluudella ei kuitenkaan ollut. Nuoret naaraat kyräilivät toisiaan ja olivat sotajalalla. Tuore lausuja syytti kokelasta mestarinsa kuolemasta ja parantajan kokelaan mielestä tuo "pääntonkija" oli urkkiva idiootti, joka käytti lausuntaa väärin.
Molemmat täydensivät lausunnankoulutustaan ja sekä ulkopuolisille esitetyn kulissin, että yleisen mielenkiinnon vuoksi parantamista yrteillä ja muilla tavallisten parantajien keinoilla. Myös Ramine suostui siihen, sillä yrteillä ei sen mielestä saanut niin helposti tuhoa aikaan, kuin lausumalla. Parantajan opinnoista huolimatta Ramine päätti silti kieltäytyä parantamasta susia, mikäli nämä eivät voisi elää ilman jatkuvaa hoitoa. Sellaisten oli aika jatkaa kiertoaa Maaemossa, eikä yrittää takertua suden ruumiiseensa.
Kun parantajan kokelaat olivat alkaneet jo tottua toisiinsa ja jopa vähän omaksuneet toistensa asenteita, näytti jo siltä, että asiat olisivat alkaneet mennä parempaan suuntaan ja parantaja tunsi olonsa helpottuneeksi. Se ei kuitenkaan ollut stabiili suunta.
Yhteisö, johon Ramine oli syntynyt, halusi hänet nyt takaisin nähdäkseen voisiko naaraan korottaa lausujaksi. Parantaja ei pitänyt siitä lainkaan, sillä se tiesi, ettei yhteisö pitäisi naaraan päätöksestä jättää erikoisalansa puolitiehen. Suojellakseen nuorta kokelasta parantaja väitti sen kyltyneen.
Ramine vihasi yhteisöä, eikä halunnut mennä sinne takaisin, mutta myös väitös hänen kyltymisestään ja lausujaksi nousemisen estäminen laittoivat myös nuoren veren kuohumaan. Niinpä Ramine jätti kokelaspaikkansa ja lähti mitään sanomatta teilleen.
Parantaja hätääntyi ja pyysi ajatuksiin erikoistunutta toista kokelastaan kokeilemaan, saisiko tämä tietää mitä Raminelle on tapahtunut. Itse parantaja pystyi vain paikallistamaan Raminen.
Nuori naaras raapusti ajatusriimun ja löysi kokelaskumppaninsa ajatuksineen. Kurkatessaan opiskeliljatoverinsa pään sisään lausuja yllättyi. Ensinnäkin siitä, ettei Ramine yrittänyt estää häntä lainkaan lukemasta ajatuksistaan, toisekseen siitä, että karanneet kokelaan mielen kuohunnasta nuori lausuja sai järkevän selityksen hyvin monelle asialle, mistä oli ollut itse tuossa toisessa tuohtunut. Itse asiassa tummaturkki vaikutti oikein palavan halusta esittää kaikki ajatuksensa "pääntonkijalle".
Se oli lausujalle turhankin paljon kerralla ja tämä katkaisi yhteyden saadakseen aikaa ajatella. Nyt kun susi alkoi todella ymmärtää toista, sitä alkoi hävettää oma käytös. Että oli pitänytkin olla niin tyhmä ja ymmärtämätön!
Palattuaan takaisin parantajan luo lausuja ei enää muistanutkaan, mitä se oli alunperin lähtenyt tutkimaan.
"Ai niin... joo ei sillä mitään hätää ole. Se on vain vihainen", se vastasi parantajalle pyöritellen mielessään kaikkea löytämäänsä.
Pari seuraavaa päivää nuori lausujanaaras oli hyvin vaitonainen ja mietteliäs. Sitten se ilmoitti jättävänsä kokelaspaikkansa ja lähtevänsä etsimään omilleen lähtenyttä kokelasta.
Vaikka se oli jo ehtinyt omaksua osan Raminen inhosta parantajan toimintatapoja kohtaan, ei naaras silti halunnut huolestuttaa mestariaan. Hyvästeltyään tämän, entinen kokelas lähti etsimään rauhallista paikkaa, josta voisi etsiä Raminen ajatukset uudestaan. Täytyi saada jokin vihje, missä se mahtoi olla nykyään. Parissakin päivässä susi ehti jo jolkotella vaikka minne.
Lausuja vuoroin vaelsi, lausui ja lepäsi. Säännöllisen lausumisen ja etsintänsä myötä lausujanaaras harjaantui hyvin taitavaksi siinä. Ramine kuitenkin eteni hyvin nopeaa tahtia ja poukkoili paljon reitillään. Lähes jokaisen lausumiskerran jälkeen susinaaras joutui korjaamaan tai vaihtamaan suuntaa.
Toisinaan Ramine myös antoi tahallaan vääriä vihjeitä ajatuksiinsa olinpaikastaan tai tyrkytti tälle pelkästään omia pohdintojaan lausumisesta. Ramine ei kuitenkaan katkaissut yhteyttä tai estänyt muutoin lausujaa tutkimasta tämän ajatuksia - jos tämä ei yrittänyt vaikuttaa niihin. Eikä lausuja yrittänyt, tietäessään toisen asenteen siihen. Itse asiassa se oli itsekin alkanut ajatella lausumisella vaikuttamisen olevan pahasta.
Ramine kuitenkin suuntasi pikku hiljaa kohti pohjoista ja jossain vaiheessa tuli luonnollisesti eteen keskialueet. Vaihtoehtoina oli vuoristo, Porttimaa, Kaikuvuoret tai Ydinrauniot. Ramine kulki Porttimaan viertä Kaikuvuorille asti ja kiersi Hyökyuoman kautta Labyrinttiin.
Kun lausuja pääsi labyrinttiin saakka, oli Ramine jo päässyt takaisin ydinraunioille. Tätä lausuja ei kuitenkaan tiennyt, sillä se ei labyrintin arvaamattomassa maailmassa uskaltanut irtautua kehostaan lausuakseen.
Labyrintissa sade yllätti nuoren suden ja virran mukana se kulkeutui kohtalaisen matkan ennen pääsyään vähän korkeammalle suojaan virralta. Räpiköityään turvaan nuori kulkija kohtasi siellä suden, joka paljastui taivaanlukijaksi.
Taivaanlukija moitti nuorta varomattomuudesta ja kertoi, miten ennustaa sadetta ja kuumuutta, jotka saattoivat olla kohtalokkaita labyrintissä. Sudet lähtivät kulkemaan yhtä matkaa ja taivaanlukijaa alkoi miellyttää nuoren naaraan kohtelias käytös kriittiseen ajatteluun yhdistettynä. Taivaanlukija antoi naaraalle luottamuksen ja myöhemmin myös suosionsa.
Syyksi labyrintissa seikkailemiseen taivaanlukija paljasti jossain vaiheessa erään erityisen hankalan suden pakoilun. Kyetessään ennakoimaan säätä oli taivaanlukijalle tavallista sudenpulliaista helpompaa selviytyä labyrintin oikutteluista. Siten se oli taivaanlukijalle lyömätön piilo hankalilta susilta.
Matka taittui labyrintissa varsin joutuisasti sen jälkeen. Taivaanlukija opetti säänennustamista ja useampana eri kokelaana ollut naaras viihdytti ja herätti heidän välilleen monia keskusteluita taruntekijän kokelaana oppimillaan tarinoilla. Nuori naaras kertoi olleensa taruntekijän ja parantajan kokelaana ja etsivänsä ystäväänsä, mutta lausujan olemustaan se ei paljastanut.
Susien lopulta päästyä labyrintista taivaanlukija kysyi, tulisiko naaras kolmannen kerran kokelaaksi, taivaanlukijan kokelaaksi. Lausuja kuitenkin kieltäytyi jatkaen ystävänsä etsintää.
Naaras siis etsi edelleen lausumalla entistä kokelastoveriaan ja tutki, missä päin se milloinkin vaelteli. Ramine ehti koluta monia paikkoja pohjoisessa naaraan yrittäessä paikantaa tätä.
Karhunkynnessä Ramine päätti lähteä Vaellukselle.
Naaras lähti Vaellukselle suhteellisen kevein mielin; nyt se oli viimein löytämässä etsimäänsä. Se näki nyt omin silmin Sirpin, Lohijoen ja Taivaanpeilin ennen päätymistään Hiljaisuuteen.
Paikka paikalta lausujan tuntema jännitys ja huolestuneisuus kasvoi. Heidän välillään oli lähinnä lopuntonta "yksinpuhelua" Raminelta hänelle, mutta lausuja itse ei ollut välittänyt mitään omista ajatuksistaan tälle. Mitä se sanoisi Raminelle? Miten Ramine suhtautuisi häneen kasvokkain? Saisiko lausuja kerrottua ymmärtävänsä tätä? Suostuisiko Ramine ymmärtämään häntä?
Hiljaisuus kuitenkin puhdisti jo pelkällä läsnäolollaan kaikki ajatukset lausujan päästä. Se yksinkertaisesti lumosi lausujan täysin. Silmät suurina se katseli ympärilleen kulkiessaan verkkaiseen tahtiin eteenpäin. Siellä oli niin kaunista.
Naaras pysähtyi lopulta ja istui alas polulle ihaillen äänettömänä ja sanattomana puiden lehtien ja metsänpohjan kukkien kauneutta. Se hetki sykähdytti jotenkin aivan erityisesti naaraan mieltä. Silloin naaras ensimmäistä kertaa elämässään ehti tulla ajatelleeksi miten puut mahtoivat toimia.
Parantajan kokelaana ollessaan, lausuja oli oppinut yhtä ja toista siitä, miten suden keho toimii. Mutta miten puut toimivat, olivat vielä kohtalaisen suuri mysteeri. Ilmeisesti ne huomasivat vahingoittuneensa, sillä se alkoi erittää pihkaa, tai jotain muuta vastaavaa, mutta tunsivatko ne kipua?
Näiden kysymysten äärellä vietti lausuja liki kokonaisen auringon kierron taivaalla mietiskelemässä.
Punaisen auringon ollessa jo pitkällä painumassa vuorten taa, lausuja kuuli askeleita. Se katsoi yhä punaiseksi värjäytyvään metsään tulosuuntaansa.
Nähdessään poluullaistujan tummaturkkinen tulija pysähtyi ja katsoi tähän epäuskoisesti. Se räpäytti silmiään muutaman kerran, mutta siellä se istui edelleen katsellen takaisin.
Mitä erilaisimpien tunteiden kirjo poukkoilikaan molempien silmäparien takana. Miten paljon nämä olivatkaan sanoneet liikaa tai sanomatta suotta jättäneet.
Kuitenkin sanaakaan vaihtamatta, antaen hiljaisuuden vallita, Hiljaisuudessa ne liittyivät toistensa seuraan. He istuivat hiljaa katsellen pimenevää Hiljaisuuden kauneutta ja asettuivat sitten reilun hajuraon päähän toisistaan nukkumaan.
Aamusella tummaturkki heräsi ensimmäisenä ja katseli vaitonaisena vielä nukkuvaa matkaseuraansa. Sille tuli mieleen lähteä jatkamaan matkaa, mutta jostain syystä se ei tuntunut sopivalta, tai naaras edes tuntenut halua jatkaa matkaansa yksin. Ei näin pitkän yksin vaeltamisen jälkeen.
Verettömän naaraan herättyä he lähtivät jatkamaan matkaa. Rauhalliseen tahtiin kävellessään ja harmonista ympäristöään ihastellessaan sudet pääsivät perille seuraavan päivän aamuna.
Ne istuivat vieretysten Jäärannalle vesirajan tuntumaan ja katselivat yhdessä aavaa merta.
"Ymmärrän sinua. Olen pahoillani", veretön naaras puhui ensimmäisen kerran koko heidän kohtaamisensa aikana.
"Sinä sitten tulit", toinen sanoi tarkastellen harmaata sutta. Ramine ei tietenkään voinut tietää, mitä toisen päässä liikkui tämän vuodattaessa omia ajatuksiaan tälle, eikä sitä miksi toinen halusi tonkia tämän ajatuksia.
Lausuja avasi suunsa. Sulki sen ja avasi uudestaan sanoakseen: "Anteeksi".
"En minäkään mallikkaasti toiminut... mutta eihän sitä silloin tajunnut niin monia asioita kuin nyt", tummaturkki vastasi.
"Ei niin", veretön naaras huokasi hiljaa.
He nousivat ja kävelivät kivipaadelle, johon oli koverrettu riimu. Molemmat painoivat tassunsa riimulle ja hengittivät syvään samaa tahtia.
Jo seuraavan yön he viettivät Hiljaisuudessa. Jääranta oli tehnyt tehtävänsä. Takaisin tullessa vanhat tuttavat vaihtoivat jo muutaman sanasen aina silloin tällöin, mutta pääosa matkasta taittui varsin hiljaisissa merkeissä. Kun he pääsivät Hiljaisuuden rajamaille, lausujanriimun saanut naaras sanoi:
"Haluaisin lausua puita."
Tummaturkkinen naaras katsoi tätä ja käänsi mietteliäästi katseensa puunoksien välistä siivilöityvälle taivaalle.
"Haluaisin tietää, millaisia puut ovat", naaras täsmensi. Yritys vaikuttaa puihin tuntui aivan pohjattoman väärältä jo verettömänkin naaraan mielestä.
"Lausuminen on Maaemon lahja", tummaturkki sanoi.
"... jota niin monet käyttävät väärin. Tiedän sen nyt. Mutta eikö se ole lahja nimenomaan, jotta voisimme me kaikki voisimme ymmärtää toisiamme? Mieti; lausumalla voi tutkia ja oppia ymmärtämään jokaista Maaemon luomaa olentoa", veretön intti.
Tummaturkki ajatteli asiaa ja sanoi sitten jo vähän itsekin innostuen: "Niin!".
Siitä Raminen mieleen lähti itämään ajatus puiden lausumisesta. Haave, jota hän ei voinut koskaan täyttää puiden tosinimien puuttuessa tietoisuudesta.
Nämä kaksi nuorta naarasta jatkoivat matkaansa yhdessä kuin olisivat aina olleet ystäviä. Vanhat riidat olivat selvitetty ja kuopattu - niihin ei ollut enää kummallakaan mitään tarvetta palata. Molemmat vain nauttivat toistensa seurasta ja harjaannuttivat lausujantaitojaan.
He pitivät monesti intensiivisiä harjoittelujaksoja lausumisessa, joka luonnollisesti vaati paljon lepoakin. Toisen levätessä tai lausuessa, toinen etsi ja metsästi ruokaa. Pian ne tunsivat toistensa energiaväylät paremmin kuin oman turkkinsa.
Koska tästä ei tuntunut seuraavan minkäänlaisia pitkäaikaisia haittavaikutuksia kummallekaan, se vahvisti heidän uskoaan lausumisen oikeasta käyttötavasta.
Tumma naaras kertoi, kuinka hän työskenteli vain tunnustellakseen toisten eläinten kehoa, sen vaurioita ja toimintaa. Siihen olisi ollut mahdollista käyttää sekä parannuksen että kivun riimuja.
Verettömän naaraan mielessä alkoi itää ajatus aistiriimujen yhdistämisestä ajatusriimuun ja tämä olisi myös ollut kiinnostunut kokeilemaan Raminen opettamaa menetelmää kehon tunnustelemisesta.
Niin siinä sitten kävi, että nämä kaksi huomasivat rakastuneensa toisiinsa. Heidän välinen suhteensa oli erikoinen sekoitus työtoveriutta, lapsuudenkaveria, parasta ystävää, sielunkumppania ja jopa eroottista rakkautta.
Naaraat joutuivat tietenkin salailemaan epäsovinnaista suhdettaan muilta. Vaikka nämä kaksi viettivät paljon aikaa yhdessä, erillään muista harjoittelemassa, kävivät ne silti aina välillä tapaamassa muita susia.
Verettömästä nuoresta naaraasta oli valitettavasti myös eräs korkeampaan asemaan kuuluva Turman suvun uros kiinnostunut. Kuten arvata saattaa, siitä ei voinut seurata mitään hyvää. Uros piiritti ahkerasti naarasta ja teki näiden kahden naaraan yksityiselämän vaikeaksi.
Naaraat joutuivat aina näkemään paljon vaivaa voidakseen lähteä omille teilleen tämän uroon huomaamatta. Kauaahan se ei sitten voinut kestää. Uros pääsi lopulta jäljille siitä, millainen naaraiden suhde oli, vaikka ei sitä kyennytkään ymmärtämään.
Uros ei suinkaan niellyt pettymystään noin vain. Kun erään kerran naaraiden tiet erosivat. Uros alkoi ahdistella tätä veretöntä naarasta. Se paljasti tietävänsä mitä naaraat olivat ja aikoi "käännyttää" tuon verettömän ottamalla hänet väkisin.
Saatuaan tietää, mitä kumppanille oli tapahtunut, Ramine suivaantui. Ystävänsä estelyistä huolimatta se hyökkäsi uroksen kimppuun ja tappoi tämän.
Tätä tekoa ei lauma, eikä vallankaan Turman suku sulattanut. Ramine ei myöskään suostunut kertomaan motiivia teolleen suojellakseen ystäväänsä. Naaraan merkit sotkettiin tunnistamattomiksi ja se ajettiin Karkotukseen.
Henkilökohtaisesta tragediasta selvitäkseen veretön naaras tarvitsi suunnan elämälleen. Se otti uudelleen yhteyttä parantajaan ja pyysi päästä takaisin tämän kokelaaksi. Parantaja otti hänet takaisin kokelaakseen, ulkopuolisten silmissä parantajakokelaaksi, mutta todellisuudessa naaras keskittyi lausumiseen.
Vain paria kuukautta ennen pentujen syntymää, tämä tunsi olevansa valmis opetellakseen toista alaa. Parissa kuukaudessa he eivät kuitenkaan edenneet kovin pitkälle ja pentujen syntyessä naaras joutui lopettamaan opiskelunsa. Paitsi, että raskaus söi naaraan voimia, aikaa ja energiaa vei myös kokelaan kulissien ylläpito, joten opiskelu ei ollut kovin tehokasta.
Raiskattu naaras sai kolme pentua. Yksi pennuista oli vaalea veretön, toinen tumma veretön ja kolmas väritykseltään juuri ja juuri Turman sukuun menevä.
Naaras ei halunnut pitää tummia pentuja muistuttamassa häntä sekä entisestä rakkaastaan, että raiskaajastaan. Se etsi Turman sukuun kuuluvan naaraan, jolle syntyi samoihin aikoihin pentuja ja jätti pienet tummat pennut tämän huostaan. Vaaleansävyisen verettömän pennun se päätti kasvattaa itse.
Tuore emo oli raskautensa loppuvaiheessa vetäytynyt syrjään opiskeluistaan. Pentunsa isästä se ei koskaan sanonut halaistua sanaa kenellekään. Viisas ratkaisu sinänsä, sillä verettömän naaraan yhdistäminen Turman suvun sisällä tapahtuneeseen veritekoon olisi voinut olla hyvin vahingollista.
Toivuttuaan pennun aiheuttamasta rasituksesta, naaras alkoi kaivata muiden lajitovereidensa seuraa ja hakeutui ydinraunioille. Naaras autteli kaitsijoita ja parantajia, joilta puuttui omat kokelaat, mutta kieltäytyi kokelaspaikasta näiden luona. Naaras ei halunnut kenenkään lausuntatietoisen kokevan häntä uhkana.
Veretön naaras pääsi muutamien toisen ja ensimmäisen portaan susien suosioon ja luottamukseen luotettavana lastenvahtina ja neuvonantajana. Koska naaras oli veretön, eivät suvut kokeneet sitä uhaksi ja naaras ei käyttänyt väärin, tai no, oikeastaan juuri ollenkaan suosiota, joka hänelle oli annettu.
Naaras kohteli melko samanarvoisesti niin ensimmäisen kuin kolmannenkin portaan susia, niin verettömiä, ristiverisiä, kuin sukuihin kuuluviakin, vaikka kokikin sisällään tietynlaista haluttomuutta olla tekemisissä mahtisukujen, vallankin Turman jäsenten kanssa.
Protokollan orjallinen noudattaminen oli naaraasta jollain tapaa huvittavaa, mutta se ei kuitenkaan räikeästi rikkonut sitä vastaankaan. Kaikki eivät tästä pitäneet, mutta naaras ei kuitenkaan pitänyt itsestään meteliä ja vaikutti kuitenkin niin harmittomalta, että sen annettiin olla rauhassa.
Naaraan ja tämän pennun elämä oli nyt kohtalaisen turvattua. Veretön yksinhuoltaja oli monien uskottu ja oiva tarinankertoja lapsille, joka osasi hoitaa pentujen pienemmät flunssat.
Jossain vaiheessa eräs eliitin jäsen halusi miellyttävän ja valtaa tavoittelemattoman naaraan osaksi eliittiä ja meni silloisen johtajan, Varman juttusille. Varma otti tarkemmin selvää naaraasta ja huomasi viihtyvänsä tämän seurassa. Heikkenevä johtaja ei uskaltanut osoittaa heikkouttaan käymällä yliparantajalla kovin usein, joten parantajantaitoja hallitseva, huomaamaton naaras oli varsinainen onnenpotku.
Ensin Varma ehdotti naaraalle tämän nousemista eliittiin, mutta naaras kieltäytyi mahdollisimman kohteliaasti. Naaras vannoi uskollisuutta johtajalleen ja jopa antoi tälle tosinimensä vakuudeksi. Naaras sanoi, että kolmannen portaan jäsenenä kukaan ei kiinnittäisi häneen mitään huomiota ja hän saisi elää rauhassa pentunsa kanssa.
Varma hyväksyi naarassuden selityksen. Johtaja halusi kuitenkin jotenkin ilmaista tuon nuoren olevan hänelle mieliksi ja ehdotti uskollisuudesta johtajalle kertovaa riimua. Naaras ei kehdannut kieltäytyäkään ja johtaja lähetti kolmannen portaan naaraaseen mielistyneen eliitin jäsenen ja naaraan itsensä kohti Sarastusta, etsimään polttajaa ja värjääjää.
Matkalla he löysivät polttajan ja värjääjän, mutta lähin tulentekijä oli kuulemma Hyökyuomalla. Eliitin jäsen ajatteli lähettää jonkun kuuluttajista hakemaan tulentekijää, mutta naaras sanoi voivansa tehdä sen aivan hyvin itsekin. Naaras sanoi olevansa tottunut kulkemaan ja loppuen lopuksi se tulisi nopeammin hoidettua, kun ei tarvitsisi etsiä jotain kuuluttajaakin vielä. Todellisuudessa naarasta lähinnä turhautti, miten kaikkeen tarvittiin aina niin paljon välikäsiä, kun asiat voisi hoitaa suoraan sudelta toiselle.
Naaras lähti Hyökyuomalle ja löysikin sieltä tulentekijän säikäyttäen tämän samalla tahattomasti niin, että tulentekijä putosi Hyökyuomaan. Riimujaan odottava naaras loikkasi perään ja sen onnistui kiskoa tulentekijä rannalle. Tulentekijä hämmästyi suuresti huomatessaan jääneensä eloon. Tulentekijä antoi tälle suosionsa, vaikka se ei kolmannen portaan sutta oikeastaan juuri hetkauttanutkaan, vaikka se ottikin kohteliaasti suosion vastaan.
Naaras kertoi, tarvitsevansa tulentekijää riimujen polttamista varten.
Kun kaikki tarvittava oli löydetty, eliitin jäsen kertoi että tähän suteen oli tarkoitus polttaa uskollisuutta johtajalle merkitsevä riimu ja viisauden riimu. Naaras oli tästä yllättynyt, sillä se ei tiennyt mitään tästä jälkimmäisestä. Lisää yllätyksiä oli luvassa, kun tulentekijä ehdotti myös uimataidon riimua ja kertoi tapahtuneesta. Naaras sanoi vaatimattomana sen olleen pientä verrattuna kamppailuunsa labyrintissä. Uimataito-riimun epäilemisen sijaan se ainoastaan vahvisti muiden käsitystä siitä, että tämä susi oli sen ansainnut.
Uskollisuudesta kertova riimu poltettiin naaraan vasempaan poskeen, viisauden riimu toiseen takajalkaan ja uimataidon toiseen. Samalla naaras pyysi, että häneen poltettaisiin lehtimäisiä riimuja, sillä hän halusi korostaa kiinnostustaan kasveja ja erityisesti puita kohtaan.
Naaraan ratkaisu olla nousematta eliittiin oli siinäkin mielessä viisas, että Varma ei ollut enää mitään nuori hukka. Johtajakin ikääntyi päivä päivältä ja lopulta sen huomasi eräs Turmansukuinen valtuutettu. Nuori uros haastoi ja tappoi johtajan, mistä luonnollisesti seurasi eliitin ja pikku hiljaa koko ensimmäisen portaan vaihdos.
Tässä vaiheessa naaras häipyi vähin äänin Ydinraunioilta. Se ei enää värjännyt riimuaan uskollisuudesta kokonaan - olihan johtaja, jolle uskollisuus oli annettu jo kuollut. Se värjäytti vain sen verran riimusta, että se näytti lehtimäiseltä. Pentu oli jo riittävän iso pärjätäkseen omillaan, joten naaras keskittyi jälleen lausumisen harjoittamiseen.
Aina ajoittain, naaras kävi ydinraunioilla katsomassa, mikä oli tilanne, mutta palasi takaisin omaan rauhaansa. Anastajan kauden loppuvaiheilla susi alkoi taas kaivata enemmän lajitovereidensa seuraa ja alkoi hakeutua enemmän ydinraunioiden humuun.
Bi, mutta enemmän naaraisiin. Ei kuitenkaan ollut pitkiin aikoihin suhteessa.
Nokiselän, Poltin isän oikea äiti, josta uros itse ei tiedä mitään.
Idea hahmoon tuli jo ennen liittymistäni selaillessa sivustoa. Alusta alkaen oli selvää, että hahmo olisi veretön, rastapäinen, vanhemman puoleinen naaraslausuja, joka olisi ollut useampana erilaisena kokelaana ja jolla olisi ollut naaraspuolinen rakastettu (jonka kanssa suhteella olisi suunnilleen kuvatun lainen loppu) menneisyydessä.
Tosinimi ja sukulaisuussuhde ensimmäiseen hahmooni selkisivät myös aika pian. Luontonimeä hain pitkään ja vahvana vaihtoehtona oli myös Humisija.
Aika paljon tavaraa, vallankin menneisyydessä, on keksitty aivan lennosta jättimäisen inspiraation vallassa. Hahmossa on ColorDogsin nimikkohahmostani Haapasta otettu paljon vaikutteita ja muutamia itsessäni olevia piirteitä olen napsinut valikoiden mukaan.
