Haapan ikää on vaikea määritellä. Häntä itseään se ei oikeastaan edes kiinnosta, mutta ulkopuolinen menisi ihan sekaisin yrittäessään päättää, onko Haapa vanha vai nuori. Toisaalta hänessä on havaittavissa nuorta elinvoimaa ja sopeutuvuutta, mutta toisaalta myös elämänkokemus näkyy ja hän vaikuttaa näkevän pintaa syvemmälle. Haapan oikea ikä on jossain 2,5 ja 4:n vuoden välillä. Hänellä on harmaavihreät rastat ja harmaa tekee hänestä vanhemman näköisen kuin hän oikeastaan on. Turkki on ihan tavallisen mittaista ja tuntuista sudenturkkia, jonka paksuus vaihtelee vuodenajan mukaan. Hänen selässään on sulkia jäänteenä siivistä, jotka hänellä joskus oli.
Kuvat: pentuna,
1. vuosi,
2. vuosi,
nykyisin
Haapa ei oudoksu tai vieroksu mitään. Hän yrittää ottaa asiat vastaan tyynesti ja hän kääntää takaiskut huumoriksi. Hän nauttii suuresti päästessään puhumaan syvällisiä jonkun kanssa. Haapa tulee toimeen kenen kanssa tahansa, joka hyväksyy hänet.
Rastapäisellä naaraalla ei ole tapana haastaa riitaa eikä haistatella –se kuuluu hänestä jollekin alemmalle älylliselle tasolle, kuten hän mielellään kuittaa jonkun haistatellessa tai haastaessa riitaa. Haapa ei alennu haistatteluun, mutta vittuilua hän kyllä harrastaa. Hän veetuilee lähinnä ihan oikeista asioista ja se on hänen tapansa kertoa miten asioiden pitäisi olla. Kuittailu ja kettuilu korvaa hänellä sitä, mitä jotkut yrittävät saada aikaan saarnaamisella. Välillä (vallankin paremmille tutuille) hän pudottelee vittuilua tavallisten lauseiden sekaan niin, ettei muut välttämättä edes ymmärrä hänen vittuilevan jostain. Jollei hienovarainen veetuilu auta toista huomaamaan mikä on pielessä ja se ihan tosissaan ärsyttää Haapaa, niin hän kyllä ottaa asian suoremminkin esille.
Haapalla on kohtalaisen pitkä pinna, mutta jos jokin saa hänet suuttumaan, niin se on kiusaaminen. Jälkeenpäin Haapa voi kääntää kiusaaminen huumoriksi ja osoitukseksi, ettei kaikki vain ole niin avarakatseisia, että ymmärtäisivät erilaisia. Mutta jos hän pääsee paikan päälle jonkun kiusatessa toista… siinä ei kyllä haluaisi kiusaajan nahkoihin. Vaikka Haapa harvoin kajoaa kehenkään fyysisesti (niinkin kyllä, jos tilanne siltä vaikuttaa), niin verbaalisen selkäsaunan hän kyllä osaa antaa.
Äärimmäisin kiusaamisen muoto on susinaaraan mielestä raiskaaminen. Sitä Haapa ei vain yksinkertaisesti voi sietää. Haapa on itse meinattu raiskata - siinä onnistumatta - ja parantaja on kohdannut riittävän monia sen vuoksi henkisesti rikkoutuneita naaraita. Suden mielestä kaikki raiskaajat pitäisi - jollei tappaa, niin ainakin - karkoittaa laumasta ja takavarikoida kykykivet. Haapa tosin epäilee kovasti, onko urospuolisilla laumanjohtajilla oikeasti munaa tehdä sitä. Raiskaaminen pistää muutoin leppoisan parantajan vihan todella kiehumaan ja se on valmis hyvinkin epäparantajamaisiin tekoihin näiden tähden.
Susinaaras ei toistaiseksi katso kuuluvansa mihinkään laumaan ja se kohtelee kaikkia yksilöinä, laumasta riippumatta. Mikäli laumattomat joutuisivat ahtaammalle, Haapa luultavasti liittyisi Anheyliin ja jatkaisi toimintaansa parantajana. Harjoittaessaan parantamistaan Haapa yleensä pyrkii olemaan hyvin asiallinen, vallankin mikäli Haapa ei tunne parannettavaansa ennestään tai sillä näyttää olevan henkisesti raskasta. Mikäli parantajasta tuntuu, että se voisi sopia tilanteeseen se saattaa heittää vähän läppääkin parantamisen ohella.
Masentuneiden ja syrjäänvetäytyvien käsitteleminen on sarkasmista pitävälle sudelle voi olla vaikeaa. Siksi se ei yleensä yritä ottaa väkisin näihin kontaktia ja antaa niiden yleensä olla omassa rauhassaan, jolleivät ne vaikuta olevan erityisemmin vaarassa. Jos ne ovat esimerkiksi vaikeasti loukkaantuneita, niin Haapa yrittää parantaa siitä riippumatta, mitä loukkaantunut itse siihen sanoo. Susinaaras ei ole kovin taitava piristämään, mutta hommansa se kyllä osaa.
Haapa syntyi Wocold -laumaan. Osittain lämminsävyisenä se ei oikein tullut perheineen toimeen muiden laumalaisten kanssa. Haapan isästä ei ollut tietoa, hän ja hänen veljensä käyttäytyivät muiden mielestä kummallisesti ja Haapa oli ihan väärän värinenkin. Haapan äiti käski heitä olemaan välittämättä siitä. Puolivuotiaana Haapa löysi kykykivensä haavan juurelta. Kyky kivi antoi hänelle kyvyn tuntea millä toinen tunsi ja mitä mieltä toinen asioista oikeasti on. Se rohkaisi Haapaa hänen alkaessa huomata miten epävarmoja monet häntä kiusanneet olivat. Hänen ollessaan vajaa parivuotias eräs wocolduros iski silmänsä kykykiveen ja halusi viedä sen ”pennulta, joka ei edes kuulunut sinne”. Silloin Haapan perinnöllinen kyky ravisti päätään. Kyky oli adrenaliinin runsas erittyminen. Sen avulla Haapa sai puolustettua itseään ja kiveään, johon oli kiintynyt. Koska hän ei tuntenut voimiaan, hän meni kenties liian pitkälle ja uros makasi hänen jalkojensa juuressa elottoman oloisena myttynä, kun hän tajusi olevansa tappamassa laumalaistaan. Haapa ei jäänyt tutkimaan kuoliko se vai ei, vaan juoksi kotiinsa, sanoi pikaiset hyvästit ja lähti. Silloin oli talvi ja kohmeessa hän vaelteli päämäärättömästi kohti Anheyl -laumaa peläten saaneensa jonkun uroksen tutuista peräänsä.
Hän liittyi Anheyliin puolikuolleena ja virkoili siellä jonkin aikaa. Hän ei oikein kotiutunut sinnekään terävän kielensä ansiosta sai kommentteja, että luonteeltaan hän oli ihan wocold ja ettei tosiaan ollut koiraan karvoihin katsomista. Hän koki sielläkin olonsa ulkopuoliseksi. Viimeinen niitti oli eräs anheyluros, joka yritti raiskata hänet. Haapa pääsi pakoon siipirikkona. Uros oli onnistunut murtamaan susinaaraan siiven.
Hän lähti vaeltelemaan miettimättä mihin laumaan kuului. Siipi parani, mutta Haapa ei kyennyt enää lentämään pitkiä matkoja. Vuorella hän joutui kivivyöryyn, koska ei päässyt lentämään karkuun. Vihreät siivet väivät valtavan kiven järkäleen alle. Sieltä hänet pelasti vanha susi, joka joutui repimään Haapan siivet irti saadakseen hänet irti. Haapa vuoti verta, eikä vanhus meinannut saada hänen verenvuotoaan tyrehtymään kivensä avulla, koska se ei jostain syystä toiminut Haapan oman kykykiven takia. Vanhus sulatti heidän kykykivensä yhteen ja sitoi sen haavaan. Haava parani, mutta Haapalle jäi siipiensä tilalle hänen oman tunteen ilmaisu kivensä ja vanhuksen parannuskiven sekoitelma.
Haapan parannuttua he alkoivat ihmetellä muutamia yhtäläisyyksiä ja vanhus kyseli Haapan perheestä. Kävi ilmi, että vanhus oli Haapan isä. Isä opetti hänelle parannuskyvyn käyttöä ja miten sitä saa täydennettyä yrteillä. Myöhemmin Haapa lähti omille teilleen vaeltelemaan kuuluen kaikkialle, muttei minnekään.
Pitkästä aikaa Haapa päätyi kuljeskelemaan Wocoldin alueelle. Siellä se törmäsi sairastuneeseen vanhaan naaraaseen Miyuun ja paransi tämän. Vastapalvelukseksi vanha naaras lupasi viedä Haapan emolle ja veljelle terveisiä, jos nämä löytäisi.
Wocoldin alueilta Haapa jatkoi matkaansa Rewarmin puolelle. Siellä, vanhan vajan luona, parantaja haistoi jälleen loukkaantuneen. Vajasta löytyi raiskattu ja pahoinpidelty punaturkki, joka kantoi raiskaajansa pentuja sisällään. Haapa paransi haavat ja lupautui avuksi Janjaksi esittäytyneelle naaraalle, kun tämän pennut syntyisivät.